Sebastian Jackson oli nimi, jonka joka aikuinen ja lapsi kuulisi tässä kaupungissa vähintään kerran. Aikuisille hän oli säälin kohde ja esikuva siitä, mitä poissaoleva seksityöläis äiti ja perheensä hylännyt isä aiheuttivat nuorelle pojalle. Lapsille hän oli joko pilkan kohde tai pelote. Koska hän oli köyhä ja ilman isää ja äiti teki työksi mitä teki, häntä oli helppo härnätä. Ei kuitenkaan useammin kuin kerran, sillä murtunut nenä ja verta vuotava huuli olivat tarpeeksi hyviä karkotteita tekemästä sitä uudestaan. Ainakaan silloin kun Sebastian oli kuulolla.  

Pelote siksi, että oli äärimmäisen yleistä kuulla aikuisten suusta seuraava lause: “Olen sinulle ehkä tiukka, mutta vain siksi, että en halua, että sinusta tulee samanlainen kuin siitä Jacksonin pojasta.”  

Ikään kuin kohtaloista kauhein tämän kaupungin lapsille ei ollut kuolema tai onnettomuus, vaan kasvaa samalla tavalla kuin Sebastian Jackson.  

Tästä syystä Sebastian Jackson vastusti jokaista kaupungin aikuista ja auktoriteettia kaikissa sen muodoissa. Opettaja, poliisi, kaupanmyyjä, kukaan ei säästynyt Sebastianin vihasta. Hän oli kaikille tässä roskakasassa toivottomista tapauksista se kaikkein toivottomin. Hänestä taas tämä kaupunki ja kaikki täällä asuvat olivat toivottomia.  

Hyvä kaupunki olisi tarjonnut hänelle opetuksen, vaikka hän olikin rutiköyhä. Hyvä kaupunki olisi yrittänyt ymmärtää ja hoivata häntä, eikä kohdellut häntä vain ja ainoastaan varoittavana esimerkkinä. Hyvä kaupunki olisi ymmärtänyt, että vaikka hän työnsi kaikki ja kaiken tieltään pois, hän halusi vain ja ainoastaan että joku, ottaisi hänet vastaan eikä katsoisi häntä kuin jo kauan sitten menetettyä tapausta. Mutta tämä ei ollut hyvä kaupunki.  

Tämä oli Northwood. Kaupunki kuin ahdas muovipussi kultakalalle, mutta isompi. Ei toivoa, ei mahdollisuuksia, ei tulevaisuutta.