Northwood, tyhjyyden ja vuorien ympäröimä kaupunki keskellä ei mitään. Kaupunki, jonka ainut juna-asema oli lahoutunut käyttökelvottomaksi. Kaupunki, josta nuoret halusivat epätoivoisesti pois ja vanhat halusivat tehdä kukoistavan suurkaupungin.  

Mutta valtava puu ei kasva mädässä maassa. Se tarvitsee aurinkoa, vettä ja hyvän ympäristön. Northwoodissa ei ollut mitään näistä. Pilvet tuntuivat aina peittävän taivaan, vesi oli vanhan ydinvoimalan myötä pilalla ja jokainen ympäröivä kaupunki oli vedetty maan tasalle. Silloin kun kaupunkeja oli enemmän ja ydinvoimala oli käynnissä, Northwoodiin tarvittiin jopa oma juna-asema. Nykyään kuhinaa ja lukemattomia ihmisiä kuljettanut juna-asema oli vain jäänne menneistä ja paikka lapsille ja nuorille tehdä vandalismia ja olla vastuuttomia.  

Juuri sen ydinvoimalan juurella sijaitsi talo, missä Sebastian asui äitinsä kanssa. Äiti sanoi aina Sebastianin isän lähteneen, kun hän oli vasta vauva, mutta ottaen huomioon mitä äiti teki työkseen, se saattoi olla pelkkä turha yritys lohduttaa häntä. Äiti oli niin paljon eri miehien kanssa, ettei hän saattanut edes itsekään tietää, kuka Sebastianin isä oli ja missä hän oli nyt.  

Joskus Sebastian kuvitteli hienon rikkaan miehen saapuvan kaupunkiin limusiinin ja lemmikki leijonan kanssa. Hän kääntäisi jokaisen pään ja koko kaupunki haluaisi tietää hänestä kaiken. Mutta hän oli täällä vain ja ainoastaan etsimässä poikaansa. Poikaa, jonka hän auttoi saattaman alulle vuosia sitten ollessaan vielä köyhä ja epätoivoinen.  

Sebastian voisi sitten ajaa kaupungin läpi limusiinin takapenkillä ikkuna auki ja hieno räätälöity puku päällään. Hän voisi katsoa jokaista aikuista ja auktoriteettia silmiin ja sanoa vain keskaria näyttämällä ja halveksuvalla katseella: “Hyvästi ja haista vittu, olitte kaikki väärässä minusta ja nyt saatte imeä munaa!” 

Sebastianin päiväuni keskeytyi, kun äiti astui koputtamatta hänen huoneeseensa ja pöllytti hänen mustaa tukkaansa. “Sebastian kulta, menisitkö ulos leikkimään pariksi tunniksi?” Äidin sanat olivat hellät ja huolelliset, mutta Sebastian tiesi mitä ne oikeasti tarkoittivat. Painu vittuun koska minulla on asiakas ja vaikka minua ei kiinnosta paskaakaan mitä näet tai kuulet, läsnäolosi tekee työstäni kiusallisen.  

“Yksi vai kaksi miestä tällä kertaa?” Sebastian mutisi ja astui naama mutrussa olohuoneeseen. “Sebastian Emil Jackson! Olen äitisi ja sinä kohtelet minua ja työtäni kunnioituksella!” Äiti huusi takaisin ja karisti saman tien hellän ja hyvän äidin naamionsa. Tämä ei kuitenkaan saanut Sebastiania katumaan sanojaan, vaan päinvastoin. Hän alkoi iskeä takaisin ja lujaa.  

“Ja mikset sinä tee normaalia työtä? Ai niin, koska et osaa mitään muuta! Jos onni kerrankin minun kohdalleni osuu, ehkä minuun osuu auto ja kuolen eikä tarvitse enää koskaan tulla takaisin tänne! Vihaan sinua!” Hän huusi ja läimäytti ulko-oven mahdollisimman kovaa kiinni, jättäen jälkeensä vain itkevän äidin ja painostavan hiljaisuuden.