Kun istuin siinä kylmänä syysiltana, koulu univormuni päällä suremassa sekä kultakalojen että itseni puolesta, en odottanut kuulevani vaimeaa, mutta varmaa taputusta. Nyyhkäisin ja ämpäri edelleen tiukassa otteessani käännyin katsomaan mistä tämä taputus tuli. Ja näin sinut ensimmäistä kertaa.  

Syvät ruskeat silmät, hintelä ja mustelmainen keho ja hätäisesti sidottu lyhyt musta poninhäntä. Se ei voinut olla kukaan muu kuin Sebastian Jackson. En ollut koskaan ennen nähnyt sinua näin läheltä ja näky jäädytti minut hetkeksi. Sinä ja minä olimme samaa lajia. Näin silmissäsi saman katseen kuin kultakaloissa ja saman katseen, jonka näin aina kun katsoin heijastustani.  

Olit tulevaisuutta ja maailmaa pelkäävä lapsi, joka halusi epätoivoisesti paeta täältä, muttei vielä siihen kyennyt. Mutta missä minä päädyin kellumaan muovipussissani, sinä rimpuilit ja tappelit kaikin voimin. Tulos oli kuitenkin sama. Olimme jumissa. Ja aivan kuten kalat, toivomme vapaudesta oli pitkän tuskallisen tien päässä, niin kaukana horisontissa, ettemme nähneet sitä.  

“Pyydystätkö sä jotain tolla ämpärillä?” Kysyit ja aloit polkemaan maata passiivisesti.  

“Itse asiassa vapautan. Kultakaloja.” Vastasin ja pyyhin märkiä poskiani.  

“Northwoodissa on kultakaloja?” kysyt ja astut lähemmäs, selvästi utelias.  

“Ei enää. Toivottavasti ne päätyvät viemärin kautta mereen.” Vastaan ja vapautan otteeni ämpäristä. Poimit sen ja kääntelit sitä ympäri, kuin yrittääksesi löytää jotain jäänteitä mainitsemastani kultakaloista.  

“Mistä edes tiedät, että toi putki vie mereen? Tämän kaupungin tuntien se johtaa kaatopaikalle.” Tokaiset takaisin ja asetat viimein ämpärin alas.  

“Miksi viemäri johtaisi kaatopaikalle?” Kysyn ja otan ämpärin takaisin.  

“Mistä minä tietäisin. En minä sitä rakentanut.” Vastaat ja naurahdat ja minä naurahdan takaisin.  

“Haluatko nähdä jotain siistiä, kalatyttö?” Kysyt ja katsot minua ensimmäistä kertaa silmiin. Toiveikas pilke silmissäsi muistuttaa minua koiranpennusta. Tämä on ensimmäinen kerta kahdeksan vuoden elämäni aikana, kun olen tuntenut syvää kumppanuutta toisen ihmisen kanssa, joten nyökkään ja lähden seuraamaan sinua.  

Silloin en vielä ymmärtänyt, miksi kuljimme kanssasi vain ja ainoastaan takakujia pitkin. Kuvittelin vain sen olevan paras reitti. Mutta nyt kun katson tilannetta aikuisen silmin, ymmärrän ettet halunnut, että meitä nähtäisiin kahdestaan. Toivoton poika ja tyttö, jolla oli vielä mahdollisuuksia. Samanlaisia sieluja, mutta ulkomaailmalle yhtä sopivia yhteen kuin hiiri ja elefantti.  

Aurinko oli kadonnut jo kauas horisonttiin ja ilma oli kylmennyt niin paljon, että kaivoin hupparini repusta ja laitoin sen päälle saadakseni lisää lämpöä. Halusin kysyä oliko sinullakin kylmä, mutta päätin olla hiljaa. Vaikka vaikutitkin olevan hyvällä tuulella, aistin tämän julkisivun olevan vain yhden väärän kysymyksen päässä romahduksesta. Puristit myös kättäni vähän liian tiukasti, mutta se oli ensimmäinen kerta, kun poika piteli minua kädestä.  

Saavuimme vanhan ydinvoimalan luo. En ollut koskaan nähnyt sitä näin läheltä. Vaikka se oli luonnonvaltaama, merkkejä ihmisten läsnäolosta ja työstä täällä oli vielä jäljellä ja jos oikein kuvittelin, pystyin kuvittelemaan tämän paikan kukoistuksessaan.  

Menimme aitaan leikatun reiän läpi ja kun saavuimme tikkaiden juurelle, jotka veivät korkealle katolle. “Toivottavasti et pelkää korkeita paikkoja.” Sanot ja astut tikkaiden ensimmäiselle puomille. “Ja nää tikkaat kyllä kestää. Jenkins jahtasi mua kerran, kun rikoin sen ikkunan ja jahtasi mua tänne asti. Eikä nää edes värähtäneet.” Jatkat, kiipeät vähän ylemmäs ja pomppaat puomilla, demonstroidaksesi miten vahva se todella on.  

Nyökkään ja seuraan sinua. Kiipeät kuin putoaminen ei olisi huolenaihe, jolla voi olla vakaviakin seurauksia ja käännyt jopa välillä katsomaan alas, varmistaaksesi että seuraan vielä perässä. Olisin halunnut näyttää peukkua vastaukseksi, mutten uskaltanut ottaa kättä irti tikkaista, joten hymyilin ja nyökkäsin ja toivoin että se välitti saman viestin.  

Kun kiipesimme perille ja istuimme katon reunalle ja minä katselin kaupunkia, kun sinä suorastaan kohdistit katseesi taivaaseen. Istun ja nautin tunnelmasta, kun kuulen heiveröisen itkun selkäni takaa. Käännyn varovasti ja huomaan Sebastianin makaavan ja nyyhkyttävän silmät tiukasti kiinni. Hän yrittää olla hiljaa, mutta purkautuvat tunteet haluavat tulla kuulluksi ja lujaa.  

Olin silloin nuori ja kokematon, enkä ollut koskaan aiemmin nähnyt jonkun itkevän noin kovaa. Sebastian vaihtoi asentoaan ja käänsi selkänsä minua päin. Siirryin lähemmäksi ja aloin silittää hänen selkäänsä kuin äitini teki, kun olin pienempi ja istuin siinä, kunnes itku loppui. En tiennyt mitä sanoa.  

“Tiedätkö, että ydinvoimalan johtaja tappoi itsensä hyppäämällä juuri tästä?” Joten sanoin ensimmäisen asian mikä tuli mieleen. Vanhan ydinvoimalan urbaani legenda. Se tuntui toimivan, sillä käännyit jälleen katsomaan minua ja pyyhit naamaasi hihallasi.  

“Kun voimala suljettiin, johtaja oli niin järkyttynyt, että hän tuli suoraan tänne ja hyppäsi alas. Hänen niskansa murtui kuin näkkäri saappaan alla. Legendan mukaan voimalasta vuosi ydinjätettä maahan missä hänen ruumiinsa oli ja se toi hänet takaisin henkiin. Joten hänet piti tappaa uudestaan.” 

Jatkoin ja Sebastian nauroi.  

“Paskapuhetta. Ja hän ei kuollut vaan hänet murhattiin.” Sanoit vastaan. 

Ja niin sinä iltana ystävyytemme syveni. Istuimme hylätyn ydinvoimalan katolla ja kerroimme toisillemme legendoja kaupungistamme ja ulkomaailmasta. Havahduin hereille vasta kun tajusin kuun olevan jo taivaalla. Kerroin nimeni ja osoitteeni ja juoksin kotiin. Äiti oli todella vihainen ja sain arestia kuukauden. Mutta minä en välittänyt. Olin tavannut ihmisen, jonka jokainen ihminen haluaa tavata, jonkun, jonka sielu on rakennettu samoista osista kuin omasi.