Olin kenties vasta nuori, mutta päälleni laskeutunut epävarmuus oli sopimatonta näin uudelle sielulle. Mitä Sebastian tekisi, jos tai kun läpäisisin pääsykokeen ja saisin yksisuuntaisen lipun yhdelle ulos tästä muovipussista? Olit tehnyt useaan kertaan selväksi, ettei sinulla ollut halua enää lähteä. Koska äitisi asui täällä ja koska pelkäsit ulkomaailmaa.  

Riitelimme siitä kerran, kun halusin että tulisit mukaani, kun lähtisin jatko-opiskelemaan muualle. Sellainen elämä ei kuulemma sopinut sinulle. Näin silmistäsi, että halusit kovasti sanoa kyllä, mutta et kestänyt ajatusta, että päätyisit yhdestä vankilasta vain toiseen isompaan vankilaan. Parempi olla paholaisen kanssa, jonka tunnet kuin omat taskusi kuin kohdata toinen. Hyväksyin vastauksesi ja kutsuin sinua itsepäiseksi aasiksi.  

Emme olleet puhuneet asiasta sen jälkeen. Mutta vuosi vuodelta pääsykokeet lähenivät lähenemistään ja vaikka olin koko ikäni odottanut ja toivonut niiden tulevan, yhtäkkiä halusinkin pysäyttää ajan ja olla edes yhden ylimääräisen viikon kanssasi. Muovipussi tuntui yhtä suurelta kuin rajaton meri, kun olin siellä kanssasi. 

Vertauskuva sopi myös lempinimiemme suhteen, kuten sinä joskus huomasit. Kultakala ei voi asua maalla ja siili ei voi hengittää veden alle. He voivat tavata hetken ja jopa ystävystyä, mutta jotta he voisivat kukoistaa täysin, siilin oli mentävä metsään ja kultakalan takaisin veteen. Jos siili seuraisi kultakalaa, se hukkuisi ja jos kultakala seuraisi siiliä, se kärsisi maan päällä hitaan tuskallisen kuoleman.  

Joskus minusta tuntui, että Sebastian ymmärsi elämää paljon syvemmin kuin minä. Hän ei halunnut myöntää sitä, mutta hän kantoi hartioillaan yhdelle ihmiselle liian suurta taakkaa, joka teki hänestä vahvemman kuin yksikään tappelu. Hän myös arvosti sitä, etten koskaan sanonut mitään, kun hän itki. Olin vain siinä ja selitin hänen selkäänsä, kunnes itku loppui.  

Tikkaiden kiipeäminen oli tullut vuosien aikana helpommaksi ja nyt pystyin tekemään sen, vaikka yhdellä kädellä. Sebastian istui siellä jo ja katseli pilviä. “Viisi vuotta, viisi vuotta ja sitten olet poissa.” Hän sanoi, kun tunsi minun lähestyvän.  

“Ja turha sanoa, että tulet takaisin. Kaikki, jotka täältä ovat lähteneet eivät ole tulleet takaisin.” Hän jatkoi ja katsoi minua vihdoin silmiin. Katsoin takaisin, mutta hänen ilmettään oli mahdotonta tulkita.  

“Kultakala ui merelle ja siili jää rannalle vilkuttamaan.” Huokaiset ja kiedot käden ympärilleni. Minusta tuntuu, että purskahdan itkuun hetkenä minä hyvänsä. 

“Siilit ei voi vilkuttaa... Niillä ei ole käsiä.” Vastaan ja naurahdat. “Turpa kiinni.”  

Nojaan sinua vasten ja katsomme yhdessä pilviä, kunnes aurinko laskee. Haluan aina muistaa miten sinä iltana sinun ruskeat silmäsi loistivat laskevan auringon valossa. Ja sen miten hyvältä tunnuit minua vasten. Ja sen kuinka yllättyneeltä näytit, kun suutelin sinua.