Isäni sormen syömisen luineen päivineen jälkeen, olin pitkään hyvä tyttö. Mutta olin myös kasvava tyttö. Ja minun kasvaessani myös nälkä kasvoi. Aloin myös ymmärtää enemmän ja enemmän, että minussa oli jotain pahasti vialla ja se tulisi pitää mahdollisimman hyvin salassa. Kukaan ei saisi ikinä tietää. Kun stressaantunut hamsteri syö vauvansa, se on luonnollista ja oikein. Kun rukoilijasirkkanaaras syö rukoilijasirkka uroksen parittelun jälkeen, sekin on luonnollista ja oikein. Mutta kun ihminen syö toisen ihmisen, se on sairasta ja väärin.  

Aloin myös ymmärtämään, miksi en vauvana aluksi suostunut syömään. Ruoka oli oksettavaa. Ruoka oli ällöttävää. Grillissä kesällä paistuva kana, joka sai isäni aina suorastaan kuolaamaan oksetti minua. Kevätkääryleet, joita äitini rakasti ja tilasi aina kun vain mahdollista olivat minusta vain epämiellyttävän näköisiä. Makeiset ja suklaa jota muut lapset olisivat voineet ahmia vaikka kipeyteen asti halusin aina sylkeä ulos. Makea oli minusta kaikista kamalin maku. Luin joskus myöhemmin artikkelin lehdestä, jonka mukaan ihmisen liha maistuu possulta. Minusta se ei pidä paikkaansa. Possusta maistuu rasva eikä mikään muu. Ihmisen lihan makua on vaikea kuvailla.  

Ensimmäinen uhrini, joka kuoli oli poika luokkaretkellä. En muista hänen nimeään tai miltä hän näytti, mutta muistan kuinka miellyttävältä hän maistui ja kuinka nälän korvasi euforinen tyytyväisyys. Se tunne oli niin ihana, että itkin ja koko kehoni rentoutui täysin. Se oli kuin lämmin hali. Kuin pehmeä huopa. Ensimmäistä kertaa elämässäni minä ahmin. Purin ja revin sen pojan lihaa kuin kulkukoira pihviä. Olin villi eläin, mutta onnellinen sellainen. Hän oli itkenyt ja huutanut ja pannut vastaan, mutta olin täydessä hyvän maun huumassa enkä rekisteröinyt sitä tai milloin se loppui.  

Kun olin imenyt viimeisimmänkin vivahteen ihosta ja lihasta hänen luistaan havahduin ja tajusin, että nyt olin ollut tuhma. Todella tuhma. Pyyhin verisellä puserolla naamani ja käteni ja sulloin sen reppuuni. Pojan jäännökset jätin siihen. Kun kävelin pois etsimään muuta ryhmää, mieleeni palasivat äidin katsomat rikos-ohjelmat. Pystyisivätkö poliisit jotenkin saamaan irti luista minun sylkeäni tai sormenjälkiäni? 

Koska oppilas oli kadonnut, luokkaretki lopetettiin aikaisin ja äiti ja isä tulivat hakemaan minua. Kaikki vanhemmat olivat huolestuneita ja katsoivat säälivästi kadonneen pojan vanhempia. Hänen äitinsä itki ja hänen isänsä huusi opettajalle. Toistaiseksi mitä hänestä oli jäljellä ei oltu löydetty. Olin ottanut yhden hänen luistaan mukaan, sen missä vielä eniten tuntui lihan maku ja aromi ja sinä yönä kaivoin sen repustani ja imin sitä kuin vauva tuttia. Nukahdin vatsa täynnä ja hymy huulilla. Pojan jäännökset löytyivät kaksi viikkoa myöhemmin. Nälkäinen karhu, poliisit sanoivat ja tapaus jätettiin siihen. Isä tuli herättämään minua kouluun ja löysi luun suustani. Hän ei sanonut mitään. Pakkasimme vain tavaramme ja muutimme. Luuta en saanut pitää, mutta en tiedä mitä äiti ja isä sille tekivät. Ihmiset varmaan olettivat että karhu söi sen. Joskus suljin silmäni ja kuvittelin samaa. Mutta nälkä sisimmässäni tiesi totuuden. Nälkä sisimmässäni halusi lisää. Kunpa olisin saanut pitää luun. Ehkä sitten minun ei olisi tarvinnut karata.