Oli aikainen aamu kun saavuin bussiasemalle ja läimäisin kasan seteleitä tiskille. “Aikaisin bussi mahdollisimman kauas kiitos.” Mongersin ja katsoin kassalla istuvaa naista silmiin. Hän katsoi minua ja sitten konettaan ja takaisin minuun. Hän selvästi aisti, että jokin oli pielessä. Yksinäinen teini aamulla mystisen setelikasan kanssa. Mutta kello oli neljältä aamulla ja hänen vuoronsa loppuisi kohta, joten hän vain laski rahani ja läimäisi lipun. “Bussi 67, laituri 5.” Hän huikkasi ja käänsi katseensa takaisin näyttöönsä.  

Bussissa oli lisäkseni väsynyt perhe ja vanha rouva kun se lähti asemalta valtatielle kohti tuntemattomia maita. Olisi pitänyt ottaa mukaan kirja, mutta se oli liian myöhäistä nyt. Ainakaan ruuasta ei tarvinnut huolehtia. Paistaa se päivä risukasaankin ja niin edelleen. Nojasin ikkunaan, katselin maisemia ja mietin oliko eilisillan tekoni löydetty jo. Kauanko kestäisi, että he tajuaisivat että se olin minä? Kuka joutui potkaisemaan vessan oven auki ja näkemään aiheuttamani verilöylyn. Oksentaisiko hän kuten äitini vai jäätyisikö hän kuin isäni?  

Anteeksi, äiti ja isä. Yritin todella olla kiltti. Tunsin kyyneleiden valuvan ja nyyhkytin koko bussimatkan päätepysäkille asti. Kun saavuimme perille tajusin tämän olevan pikkukaupunki, sillä bussiasemalla oli vain yksi laituri. Vanha rouva nousi toisen vanhan rouvan kyytiin ja perhe soitti taksin. Bussikuski astui ulos bussista, alkoi polttaa ja tuijotti minua epäilevästi. En voisi jäädä tänne. Paras löytää halpa paikka missä yöpyä. Nostin kassini olalleni ja lähdin kävelemään ja kun olin kävellyt pari tuntia ja en ollut nähnyt yhtäkään hotellia, kauppaa tai muutakaan liikettä tajusin olevani keskellä ei mitään. Ihme, että tänne takapajulaan edes ajoi bussi. Jos se siihen tulisi, yöpyisin kyllä vaikka ladossa. Ainakaan ei tarvitsisi maksaa. Toinen valoisa puoli. Kuka tiesi, että jopa minä kykenisin näkemään sellaisia.  

Sitten herkullinen tuoksu tuulahtaa nenääni ja ajatukseni keskeytyvät. Pysähdyn ja tiukka otteeni laukkuni hihnasta rentoutuu. Nuuhkaisen ilmaa eläimellisesti. Saiko joku vanhus sydänkohtauksen lenkkipolulla? Astun ojan yli pellolle ja seuraan tuoksua. Se tulee ränsistyneestä ladosta. Joku itkee. Puraisen huultani. Minun ei pitäisi. Ei ole nälkä vielä. Hänellä on varmasti perhe. Perhe, joka suree häntä enemmän jos hänet on syöty ja revitty. Ei ole nälkä, voit vielä kääntyä. Mutta en käänny. Sitten kuulen äänen, pojan äänen. Se saa minut pysähtymään ja kurkkaan lautojen välistä latoon.  

Ladossa on kaksi ihmistä. Ensimmäinen, vanhempi mies on kyyryssä mauttomassa lenkkipuvussa, pitelee vuotavaa päätään ja itkee vuolaasti. Toinen, minun ikäiseni poika revityissä farkuissa ja valkoisessa puserossa pureskelee jotain ja hyssyttelee miestä turhaan. Hänen puseronsa, suunsa ja kätensä ovat veressä. Ei kai vain? Hänen naamansa nyrpistyy ja tunnen jostain syystä pettymystä. Hän poimii sormillaan suustaan jotain, tutkii sitä ja nielaisee. Pieni kultainen vannekorvakoru. Poika katselee sitä ja naurahtaa. “Sä käytät korvakoruja?”  

Mies ei vastaa ja tilanteen outoudesta huolimatta hymyilen. Poika pörröttää mustia hiuksiaan ja kumartuu. Hän kallistaa miehen päätä ja yllättävän hellästi irrottaa korvakorun miehen toisesta korvasta. Hän katsoo niitä kämmenellään ja viskoo ne sitten ruohikkoon. Miehen kasvot synkistyvät ja hän katsoo ympärilleen. Silmämme kohtaavat ja hän yrittää saada ulos avunpyynnön. Voi vittu. Poika kääntyy myös ja hän katsoo minua. Hänen silmänsä ovat tummanruskeat. “Tule sieltä vaan.” Hän sanoo, ääni hellä ja ystävällinen. Astun sisään latoon ja pudotan kassini.  

“Minä.. Minä teen tuota myös.” Sanon ja käännän katseeni mieheen. Miten typerää. Mutta hän vain nyökkää ja kääntyy takaisin miehen puoleen. “Theodore. Mun nimi siis. Sano Teddyks vaan.” Hän jatkaa, ääni ystävällinen ikään kuin tässä tilanteessa ei olisi mitään väärää. Astun lähemmäs ja käännän katseeni mieheen. Hän ei itke enää, katsoo vain eteensä. Hän on tajunnut että hänen kohtalonsa on sinetöity. “Onko nälkä?” Teddy kysyy ja antaa minulle tilaa. Pudistan päätäni ja hymyilen. “Sitten sinua ei haittaa jos...?” Pudistan päätäni uudelleen. Teddy tarttuu miestä kaulasta ja puristaa.  

Sydämeni hakkaa hulluna. Teddyn ote tiukkenee ja mies alkaa kouristelemaan ja sitten ei enää liiku. Teddy nielaisee ja puree huultaan, nälissään, mutta ei ala syödä. Sen sijaan hän katsoo minua. “Mitä?” Kysyn ja hän katsoo alas. “En ole koskaan... kukaan ei ole koskaan nähnyt kun syön.” Teddyn silmät vetistyvät ja hän kuulostaa haavoittuvalta. “Se on varmaan aika rumaa.” Kyynel putoaa ja hän pyyhkii sen pois, mutta enempää kyyneliä ei tule.  

“Ei minua haittaa.” Sanon ja laitan käteni hänen olkapäälleen lohduttavana eleenä. Hän nyökkää ja katsoo miestä, mutta ei vieläkään liiku. Minä kumarrun myös, tartun ruumista kädestä ja vien sen hänen suulleen. Hänen mahansa murisee, mutta hän ei avaa suutaan. Tökkäisen ruumiin sormella hänen nenäänsä. Hän hymyilee, mutta hänen suunsa pysyy kiinni. Huokaisen, vien ruumiin sormen omalle suulleni ja puraisen. Hän ei reagoi, kun murisen ja revin kunnes sormi napsahtaa irti. Pidän sitä hetken suussani ja sylkäisen sen kämmenelleni.  

Pitelen sitä hänen edessään ja hän avaa vihdoin suunsa, kyyristyy ja ottaa sormen kämmenestäni suullaan. Hymyilen ja silitän hänen hiuksiaan kun hän puree ja nielaisee. “Hyvää, eikö?” Kysyn ja hän nyökkää. Tiedän ettei häntä enää tarvitse rohkaista, joten astun taakse ja annan hänen hyökätä. Se, miltä hänen ruskeat silmänsä kiiluvat kuin pedon saa perhoset lentämään vatsassani. Teddy syö nopeammin kuin minä ja ei mene kauan kun miehestä on vain luut ja vaatteet jäljellä.