Joka syksy ala-asteeni edessä oli kultakaloja myyvä koju. Koju oli pieni ja vanha ja sen maali oli joskus ollut upouusi. Kojua piti vanha harmaantuva mies, joka yritti parhaansa mukaan houkutella ala-asteen lapsia kojulle käyttämään viikkorahojaan.  

Äiti kielsi minua ostamasta mitään kojusta, sillä kultakalojen myynti pienissä muovipusseissa oli epäeettistä. Ne kärsivät yksin jumissa pienessä muovisessa vankilassa ja useammat eivät selviäisi pitkään edes saadessaan kunnon kodin ja hoitoa. Joskus istuin puun takana ja katselin miten kalat kelluivat vankiloissaan.  

Jotkut niistä uivat ympyrää, jotkut kiemurtelivat ja jotkut olivat paikallaan. Niissä oli jotain todella samaistuttavaa. Koin usein olevani aivan samassa tilanteessa kuin kultakalat, mutta muovipussini oli pieni kaupunki ja oikea kotini oli jossain mahdottoman kaukana täältä. Ja aivan kuin kalat, minä puolestani kiertelin kaupunkiani, vastustin sitä ja yritin vain olla.  

Aion kuitenkin antaa kultakaloille jotain mitä minulla ei tässä pienessä köyhässä kaupungissa tulisi koskaan olemaan, vapauden. Säästin rahojani viikkoja, sillä halusin ostaa kaikki kultakalat kerralla. Ostin niille myös väliaikaisen kodin, ison ämpärin, sillä tiesin että äiti suuttuisi, jos veisin ne kotiin, vaikka hän oli kieltänyt minua ostamasta kultakaloja useamman kerran.  

Kojua pitävän miehen kulmat nousivat hämmennyksestä, kun syksyn loppuessa läimäisin useamman setelin kojun tiskille. Ilme muuttui huvittuneeksi, kun tuijotin häntä silmiin ja yritin mahdollisimman uhkaavana sanoa: “Haluan ostaa ne kaikki.”  

“Vai haluat, nuori neiti. No ensin sinun pitää voittaa ne.” Hän sanoi laskiessaan rahojani. Hän tiesi mitä aion kysyä ja nyökkäsi päätään kuppipinoa ja palloa kohtaan. “Kaada kaikki kupit yhdellä pallolla ja saat palkintosi. Yksi voitto, yksi kultakala. Niin se toimii.” 

Ymmärsin pian hänen aikaisemman huvituksensa lähteen. Hävisin tai en, tulisin tuhlaamaan kaksikymmentä euroa typerään peliin vain pelastaakseni kasan kultakaloja. Tai kenties hän oletti, että epäonnistuisin tai kyllästyisin ja menisin matkoihini ilman yhtäkään kultakalaa. No minä näyttäisin hänelle.  

Niin minä vietin sen syksyisen illan, pelaamalla yhtä ja samaa peliä, kunnes joka ikinen kultakala oli turvallisesti ämpärissäni. Nyt ne piti vain viedä vapauteen. Aurinko laski, kun saavuin kalojeni kanssa vanhan sillan alle. Siellä oli graffitia ja jonkun kodittoman vanha teltta ja nuotio, mutta siellä oli myös ideani kalojen vapautukseen.  

Siellä oli iso vanha viemäri. Viemäri, joka johtaisi kauas kauas aina merelle asti. Ja siellä odottaisi vapaus. Kalat eivät ehkä kykenisi uimaan sinne asti, mutta ehkä ne arvostaisivat edes mahdollisuutta yrittää. Mahdollista poistua edes hetkeksi ahtaasta muovipussista ja uida vapauteen. Löytää elämälle merkitys.  

Vein ämpärin viemäripuron reunalla ja kyykistyin katsomaan kultakaloja silmiin. Ne tuijottivat minua takaisin ja vaikka kuinka yritin tulkita mitä ne halusivat minulle kommunikoida. Se suretti minua. Pelastinko minä heidät vai aiheutinko vain turhaa stressiä ja kärsimystä koska halusin verrata itseäni kultakaloihin ja niin epätoivoisesti antaa edes jotenkin itselleni toivoa vapaudesta?  

“Anteeksi. Anteeksi etten ymmärrä tai osaa kysyä mitä haluatte. Mutta lupaan, että jossain tuolla kaukana, teitä odottaa vapaus. Ehkä se on merellä. Ehkä se on kuoleman jälkeen kaukana tähdissä, mutta jossain muodossa tai tilassa ette ole enää ahtaassa pussissa. Tulette olemaan vapaa. Sielunne tulee olemaan vapaa.” 

En tänäkään päivänä ole täysin varma miksi itkin kaadettuani ämpärin puroon ja katsoessani kun kalat katosivat viemärin uumeniin. Kaduinko tekoani? Tunsinko todella niin syvää kumppanuutta kalojen kanssa? Vai oliko kyseessä jotain aivan muuta? Oli syy tähän mikä oli, niiden seuraus oli selvä. Tapasin sinut ensimmäistä kertaa, Sebastian Jackson.